Sanat ennen sanoja

Olen hakenut apua. Olen hengittänyt selvitäkseni. Olen yrittänyt unohtaa. Olen huutanut. Olen ollut hiljaa. - En ole löytänyt ratkaisua.

Ei se ollut mikään ahaa- elämys jonakin arkisena päivänä, jolloin tajusin olevani alakuloinen. Se oli enemmänkin hiljalleen heräävä tarve nimetä mökerrys sisälläni. Olin vielä hyvin nuori, vasta murrosiän kynnyksellä, kun osasin irrottaa mielialani minäkuvastani. Huomasin, ettei paha oloni ehkä olekaan sama asia kuin minä itse. Ehkä olotila onkin itseni, minuuteni ulkopuolella -totesin. Ei se olekaan Mella siis minäitse, joka on tällainen, vaan se jokin tällainen on minulla. Vielä silloin tyttösenä en nimittänyt mielialaa masennukseksi tai alakuloksi, mielen synkkyydeksi. Nimet tulivat paljon myöhemmin. Näin jälkikäteen katsottuna en osaa enää nimetä missä kohtaa lapsuuttani masennus otti minusta otteen, en osaa enää kertoa milloin hyppäsin sen kelkkaan ja allekirjoitin kaiken mitä se toi tullessaan. En osaa kertoa edes sitä mistä mykkyrät sisälleni tulivat, puhumattakaan että vieläkään osaisin niistä päästä eroon, päästää irti, estää tulemasta ikkunoista iltaisin. Jostain tuolta ymmärryksen alkumetreiltä lähtien olen kuitenkin elänyt tämän suohon upottavan kumppanini kanssa. Tuon lapsuuden ja murrosiän rajavyöhykkeen jälkeen olen kulkenut pian 15vuotta tuo synkeä seuralainen sisälläni, varjona perässäni. Tarina on pitkä kuten matkakin. Minun on kuitenkin kerrottava Mellan tarinaa, hengitettävä vielä tovi, sillä tähän tosikertomukseen lukeutuu liuta tapahtumia ja tekoja, joita en ole missään voinut tuoda esille. Jos nostaisin kissan pöydälle, laulaisin vain itseni syvemmälle tähän suohon.. menettäisin viimeisetkin rippeet elämästä ja siinä samalla laukaisisin pommin, jonka sirpaleet epäoikeutetusti leviäisivät veitsen terävinä; tuhoten, tappaen.