jatkoa edelliseen- ja näin voin tarinan alkaa

Toisinaan alussa on suo, kuokka ja Jussi, toisinaan puolestaan kartano, älykkyysosamäärä ja arvonimi. Minun tarinani alkaa jostain näiden välimaastosta. Suo oli jo raivattu ja talokin pystytetty, mutta kartanossa ei vielä asuttu kun minä esikoisena synnyin. Vanhempani olivat kovasti minua jo odottaneet syntyväksi ja kaikin puolin olinkin toivottu ja haluttu lapsi. Äitini jäi kotiin minua hoitamaan, imetti, rakasti, ei pahoinpidellyt tai jättänyt ruokkimatta. Isäni kävi töissä päivisin ja iltaisin jaksoi vielä hullutella pikku tyttönsä kanssa. Vanhempani eivät myöskään kostuttaneet suutaan viinillä tai olleet tukkanuottasilla keskenään. Muutama vuosi minun perääni perheeseemme syntyi vielä toinen tyttö ja muutama vuosi siitä eteenpäin vielä poika. Kuultujen tarinoiden mukaan olin kovasti ilahtunut pikkusiskosta ja velikin pääsi siskosten suosioon. Kaikenhan piti olla hyvin, eikös siltä kuulosta?

Kumpikaan vanhemmistani ei itse ollut syntynyt yhtä tasaiseen ja onnelliseen perheeseen ja jo varhain olivatkin kumpikin tahollaan päättäneet kohdella omaa jälkikasvuaan paremmin kuin heitä kohdeltiin. Heidän lapsuutensa on täynnä selkäpiitä karmivia kohtauksia ja toinen toistaan julmempia totuuksia isovanhemmistani. Alkoholisimin, fyysisen ja henkisen väkivallan sekä mielenterveysongelmien värittämät lapsuusmuistot olivat äidilleni usein niin kipeitä, ettei hän juuri puhunut omasta lapsuudestaan meille omille lapsilleen. Vakain aikomuksin parempaan he jättivät taakseen alkoholin, huutamisen, väkivallan ja koko sen sukupolvien ylitse ulottuvan sopan, jossa itse olivat varttuneet. Valitettavasti he kuitenkin kantoivat itsessään elinikäisiä, syviä ja raskaita arpia omasta lapsuudestaan ja lähtökohtiensa vuoksi heiltä puuttui joitain elämässä tärkeitä taitoja. Näille puutteilleen he liene vielä tänäkin ovat auttamattoman sokeita. He vertaavat luomaansa mikromaailmaa (lapsuudenkotini) siihen jossa itse kasvoivat ja toteavat onnistuneensa suorastaan erinomaisesti välttämään samat suden kuopat joihin aiemmat sukupolvet lankesivat. Tämä sokeus suotakoon heille, sillä todellakin aina voisi olla huonomminkin. Yksi elämän raakoja totuuksia on kuitenkin se, että vaikka lapset Afrikassa kuolevat nälkään se ei vähennä Suomessa senttejä venyttävän arkitodellisuuden kammottavuutta sen äidin silmissä, joka ei saa lämmintä ateriaa lapsilleen illaksi eteen..

Kun lapsuudenkodissani ei esiintynyt näitä suomalaisia perisyntejä, joiden seurauksia lapsiin on jo paljon tutkittu, on huomattavasti vaikeampi nimetä mitkä kaikki tekijät vanhempieni toiminnassa edesauttoivat nykyisen persoonallisuuteni kehittymisessä. Minulle itselleni näiden ongelmieni taustatekijöiden pohtiminen on kuitenkin tärkeää, sillä kannan näitä näkymättömiä asioita itsessäni ja mahdollisesti siirrän eteenpäin seuraavaan polveen, jos en opi niitä tunnistamaan. Varhaislapsuudestani olen kuullut vain muutamia hämmennystä herättäviä seikkoja. Äitini ei olisi halunnut antaa vauvaansa syliin kierrätettäväksi sukujuhlissa. Tämä tuskin on tavatonta ensimmäisen lapsen kohdalla, mutta sama toistui seuraavienkin kohdalla. Synnytyssairaalassakin kätilöt olivat ihmetelleet pikkuveljeni synnyttyä, että voiko rouva todella olla jo kolmannen lapsen äiti kun ei suostu irrottamaan katsettaan vauvasta, puhumattakan että olisi antanut lapsen yöksi hoitajien huomaan! Nykyisin kun itsekin olen äiti voin hyvin tunnistaa tuon tarpeen mikä äidilläni oli, suojella ja pitää se oma vauva herkeämättä lähellä. Uskon vakaasti, että pienen lapsen onkin tarkoitus kasvaa ihossa kiinni, joten tämä käytös tuskin voi lukeutua niiden vahingollisten toimien piiriin, joita yritän kartoittaa. Se on kuitenkin mainitsemisen arvoinen, sillä jossain kohdassa tuon vauvaiän ja aikuiseksi kasvamisen välillä ehdin kehittää itselleni eroahdistusongelmia. Tähän palaan kuitenkin myöhemmin uudelleen kronologisen tarinankerronan edettyä kouluikään saakka. Toinen mainitsemisen arvoinen kohta alkuhistoriassani on pikkusiskoni syntyminen. Tarinan mukaan olin ainoastaan ilahtunut siskon syntymästä. En reagoinut alkuunkaan taantumalla, kiukuttelemalla tai muitenkaan negatiivisia tunteita purkamalla tai mustasukkaisia tekoja tekemällä. On ihmetyttävää ajatella, etten kasvettuani pienenä, vanhempieni ihailemana keskipisteenä, täysin äidistäni eroamatta ensimmäiset 22kuukautta, olisi mitenkään vastustellut huomion jakajan ilmaannuttua kehiin. Kieliikö jo tämä varhainen historian hämmentävä kohta siitä, etten opi ilmaisemaan negatiivisia tunteitani myöhemminkään? Enkö todella ilmaissut pettymystäni ja epävarmuuttani uudessa tilanteessa vai eikö sitä vain tunnistettu / nimetty oireiluksi ja reagoimiseksi vauvaan? Vai enkö todellakaan kokenut mitään vaikeita tunteita siskon syntymän johdosta?

Sanat ennen sanoja

Olen hakenut apua. Olen hengittänyt selvitäkseni. Olen yrittänyt unohtaa. Olen huutanut. Olen ollut hiljaa. - En ole löytänyt ratkaisua.

Ei se ollut mikään ahaa- elämys jonakin arkisena päivänä, jolloin tajusin olevani alakuloinen. Se oli enemmänkin hiljalleen heräävä tarve nimetä mökerrys sisälläni. Olin vielä hyvin nuori, vasta murrosiän kynnyksellä, kun osasin irrottaa mielialani minäkuvastani. Huomasin, ettei paha oloni ehkä olekaan sama asia kuin minä itse. Ehkä olotila onkin itseni, minuuteni ulkopuolella -totesin. Ei se olekaan Mella siis minäitse, joka on tällainen, vaan se jokin tällainen on minulla. Vielä silloin tyttösenä en nimittänyt mielialaa masennukseksi tai alakuloksi, mielen synkkyydeksi. Nimet tulivat paljon myöhemmin. Näin jälkikäteen katsottuna en osaa enää nimetä missä kohtaa lapsuuttani masennus otti minusta otteen, en osaa enää kertoa milloin hyppäsin sen kelkkaan ja allekirjoitin kaiken mitä se toi tullessaan. En osaa kertoa edes sitä mistä mykkyrät sisälleni tulivat, puhumattakaan että vieläkään osaisin niistä päästä eroon, päästää irti, estää tulemasta ikkunoista iltaisin. Jostain tuolta ymmärryksen alkumetreiltä lähtien olen kuitenkin elänyt tämän suohon upottavan kumppanini kanssa. Tuon lapsuuden ja murrosiän rajavyöhykkeen jälkeen olen kulkenut pian 15vuotta tuo synkeä seuralainen sisälläni, varjona perässäni. Tarina on pitkä kuten matkakin. Minun on kuitenkin kerrottava Mellan tarinaa, hengitettävä vielä tovi, sillä tähän tosikertomukseen lukeutuu liuta tapahtumia ja tekoja, joita en ole missään voinut tuoda esille. Jos nostaisin kissan pöydälle, laulaisin vain itseni syvemmälle tähän suohon.. menettäisin viimeisetkin rippeet elämästä ja siinä samalla laukaisisin pommin, jonka sirpaleet epäoikeutetusti leviäisivät veitsen terävinä; tuhoten, tappaen.